• PDF

Uuden rakentamislain 46 §:n vaikutus suunnittelutarveratkaisuihin kunnan ja luvanhakijan näkökulmasta – kohti selkeämpää oikeustilaa?

23.4.2024, Maisteritutkielma

Tutkielmassa tarkastellaan uudistuvan maankäyttö- ja rakennuslainsäädännön ja uuden rakentamislain (751/2023) 46 §:ää suunnittelutarveratkaisuja koskevan sääntelyn osalta. Uusi rakentamislaki on osa laajempaa maankäyttö- ja rakennuslainsäädännön kokonaisuudistusta. Rakennuslainsäädännön kokonaisuudistuksella pyritään huomioimaan yhteiskunnalliset muutokset, kuten ilmastonmuutoksen hillintä ja hiilineutraaliustavoitteet. Samalla rakentamisen valvontaa ja luvitusta pyritään sujuvoittamaan. Tutkielman aihetta lähestytään laajemmassa maankäyttö- ja rakennusoikeuden kontekstissa nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) ongelmat huomioiden. Tutkimus on metodiltaan oikeusdogmaattinen. Aineistona hyödynnetään oikeuskirjallisuutta ja oikeustapauksia, joita analysoidaan nykyisen oikeustilan ja sen ongelmien hahmottamiseksi. Tutkimuksessa jäsennetään ja problematisoidaan nykyistä lainsäädäntöä ja tehdään tulkintakannanottoja 1.1.2025 voimaan tulevasta rakentamislaista.

Suunnittelutarveratkaisuihin liittyvä lainsäädäntö on ollut muutoksen kohteena 2010-luvulta lähtien. Kuntien itsehallinto maapolitiikassa on vahvistunut valtion valvonnan vähentyessä, ja tämä on mahdollistanut kunnille laajan liikkumatilan suunnittelutarveratkaisuja koskevan lainsäädännön soveltamisessa. Maanomistajan kannalta tämä on johtanut useissa kunnissa hankalaan ja ei-toivottuun lopputulokseen. Rakentaminen on saattanut myös estyä määräämättömäksi ajaksi. Maanomistajalla ei ole kuitenkaan ollut tehokkaita oikeussuojakeinoja tai oikeutta saada rakentamista mahdollistavaa ratkaisua, mikäli kunta on pysynyt passiivisena eikä se ole ryhtynyt toimenpiteisiin esimerkiksi kaavan laatimiseksi.

Tutkimuskysymys suuntautuu nykyisen lainsäädännön ongelmiin ja 1.1.2025 voimaan tulevan rakentamislain säännöksiin ja siihen ratkaiseeko uusi laki nykyiset suunnittelutarvelainsäädäntöön liittyvät ongelmat. Tämän vuoksi tutkimus hyödyntää tulkintakannanottoja ja johtopäätöksiä tutkimuksen tekohetkellä voimassa olleesta lainsäädännöstä. Uuden lain tulkinta- ja soveltamiskannanotot ovat näin ollen tulevaisuuteen sijoittuvia, ja ne on tehty laatimishetkellä saatavilla olevan aineiston avulla. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että rakentamislain 46 § todennäköisesti selkiyttää suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytyksiä. Se tekee maanomistajan asemasta selkeämmän ja ennustettavamman, kun kunnan maankäyttöpolitiikka ja lupaharkinta siirtyvät kohti ennakollisempaa maankäytön ja yhdyskuntarakenteen ohjausta. Uuden lainsäädännön myötä vaikuttaisi siltä, että suunnittelutarveratkaisuja koskevasta oikeustilasta tulee ennustettavampi ja johdonmukaisempi nykyiseen verrattuna. Tietyin edellytyksin luvanhakijan oikeus suunnittelutarveratkaisun saamiseksi voidaan tulkita uudessa laissa lähes subjektiiviseksi. Kaavoituskatsauksen kytkeytyessä osaksi suunnittelutarveratkaisujen myöntämistä kunnan maapolitiikka ja maankäyttö muuttuvat aiempaa kaksijakoisemmaksi, ja se tarjoaa suojaa maanomistajan oikeutetuille odotuksille. Samalla nykyisen lainsäädännön mahdollistama poliittisluontoinen ja epäjohdonmukaisen yhdyskuntarakenteen syntymiseen johtava maapolitiikka muuttuu vaikeammaksi.

Asiasanat
• Itsehallinto - Kaavoitus - Kunta - Maapolitiikka - Poikkeaminen maankäyttö- ja rakentamisasiassa - Rakentaminen - Suunnittelutarvealue