Rikosoikeuden vahva interventio toteutui vuonna 2003

Systemaattisesta näkökulmasta liikesalaisuuksien suojaa koskevat kysymykset ovat sijoittuneet aina ei kenenkään maalle. Yhteys vilpillisen kilpailun ehkäisemiseen ja sitä kautta immateriaalioikeuteen on ollut jo alkujaan vahva, mutta keskeistä on ollut myös työnantajan ja työntekijän välisen suhteen sääntely, siis työsopimusoikeus. Kattavalla rikosvastuulla on niin ikään pitkä perinne.

Nykyinen työsopimuslaki (55/2001) perustuu hallituksen esitykseen 157/2000 vp. Koska kysymys on työoikeudellisesta sääntelystä, lakia valmisteltiin kolmikannassa. Molemmille työmarkkinaosapuolille sopi, että liikesalaisuuksien suoja katkeaa aikaisemman lain tapaan työsuhteen päättyessä – ja jos työnantaja tarvitsee pidempikestoista suojaa, työntekijän kanssa on mahdollista tehdä salassapitosopimus.

Työsopimuslaki ei ollut ehtinyt edes voimaan, kun oikeusministeriössä oli jo aloitettu valmistelu rikoslain (39/1889) talousrikossäännösten tarkistamiseksi. Taustalla oli se, että myös yrityssalaisuusrikossäännökset oli 1990-luvun alussa otettu rikoslakiin. Heti 2000-luvun alussa, IT-huuman aikaan, oli tullut esille hälyttäviä tapauksia: työntekijät olivat kopioineet työsuhteidensa päättyessä laajalti liikesalaisuuksia mukaansa, eikä löydetty pykälää, jonka mukaan tämä olisi rikos.

Ratkaisuksi etsittiin se, että yrityssalaisuuden rikkomisesta tulisi rangaistava myös palvelusajan jälkeen. Hallituksen esitys annettiin jatkovalmistelun jälkeen, vuonna 2002. Hallituksen esitys 53/2002 vp sisälsi ehdotuksen, jonka mukaan yrityssalaisuuden rikkominen on rangaistavaa vielä kaksi vuotta palvelusajan jälkeen. Samalla ehdotettiin rangaistavaksi yrityssalaisuuden rikkomisen yritys.

Hallituksen esitystä käsiteltäessä pääsin myös itse eduskunnan lakivaliokuntaan (LaVM 18/2002 vp) kuultavaksi. Koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun minulle tarjoutui mahdollisuus seurata lainsäädäntötyötä lähietäisyydeltä – ja olin pelkän oikeustieteen perustutkinnon suorittaneena myös otettu siitä, että kutsu valiokuntaan oli tullut asiantuntijan asemassa eikä intressiryhmän edustajana –, kokemus jäi elävästi mieleeni.

Valiokunnan jäseniä mietitytti – ymmärrettävästi –, tuleeko sääntelyn kokonaisuudesta epäjohdonmukainen tai jopa ristiriitainen, kun työsopimuslakiin oli juuri päädytty sisällyttämään työnantajan liikesalaisuuksille lyhyempi¬kestoinen suoja ja tilanne oli sama myös tuolloisessa sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (1061/1978, SopMenL) 4 §:ssä.

Yksi valiokunnassa kuultavana olleista rikosoikeuden asiantuntijoista katsoi, ettei kyseinen epäjohdonmukainen kokonaisuus ollut tietenkään optimaalinen, mutta ristiriitaa ei sinällään ollut: rikoslaissa vain jatkossa kiellettäisiin työntekijältä enemmän kuin muissa laeissa. Selväksi myös kävi, että jos vastaavaa muutosta olisi yritetty lähestyä kolmikannan kautta, valmista ei olisi tullut.

Mieleeni jäi asiantuntijan toteamus siitä, miten hänelle rikosoikeuden edustajana on vieras sellainen ajatus, että potentiaalisilta rikoksentekijöiltä kysyttäisiin etukäteen suostumus heidän menettelynsä rangaistavaksi säätämiseen. Näkökulma kolmikannasta ei ollutkaan tuossa kontekstissa relevantti. Oivalsin, ettei lainsäädäntötyö etene edes eduskunnassa aina kokonaisuus edellä, vaan ratkaisevaa voi olla se, minkä ministeriön hallinnonalaan laki kuuluu.

Työsopimusoikeuden piirissä rikoslain muutos havaittiin vasta myöhään

Uudistettu yrityssalaisuuden rikkomista koskeva rikoslain 30:5 tuli voimaan vuonna 2003. Jäin seuraamaan, miten siihen reagoitaisiin työsopimusoikeudellisessa kirjallisuudessa – ensimmäiseen kymmeneen vuoteen ei itse asiassa mitenkään. Kommentaareissa esiteltiin työsopimuslain 3:4:ää edelleen ikään kuin työntekijällä olisi oikeus hyödyntää liikesalaisuuksia heti työsuhteen päätyttyä vapaasti.

Uudistetun RL 30:5:n sisältö löysi kuitenkin myöhemmin tiensä myös työsopimusoikeuden oppikirjoihin, aluksi vain irrallisesti referoitavana pykälänä ja lopulta enimmäkseen ja onneksi myös niin, että lukijalle tulee selväksi, että se, mikä työsopimuslain 3:4:n pohjalta vaikuttaa työntekijälle sallitulta, voikin olla yrityssalaisuuden rikkomisena rangaistavaa.

Ennen vuotta 2003 Suomessa oli seurattu pääosin yleistä mannereurooppalaista linjaa

Liikesalaisuuksien suojasta on ollut Suomessa lainsäädäntöä runsaan 100 vuoden ajan, tiettävästi ensimmäisen kerran vuoden 1922 työsopimuslaissa (141/1922) ja sen jälkeen myös vilpillisen kilpailun ehkäisemiseksi annetussa laissa (34/1930, VilpKilpL). Tämän lain sisältö omaksuttiin pitkälti suoraan Saksan vuoden 1909 vastaavasta laista.

VilpKilpL:n liikesalaisuuksia suojanneet pykälät olivat Saksan lain tapaan rikossäännöksiä. Työntekijöiden osalta oli silti merkityksellistä, että luvallisesti saadun liikesalaisuuden oikeudeton käyttäminen ja ilmaiseminen olivat rangaistavia vain toimisuhteen ajan. Sama linjaus tuli 1970-luvun lopulla säädettyyn SopMenL:iin, jonka 4 §:n säännökset olivat kieltosäännöksiä mutta niiden rikkominen oli myös rangaistavaa.

Huolimatta liikesalaisuuksien suojan rajaamisesta vain palvelusaikaan tietovarkaudet olivat vielä 1980-luvulla rangaistavia. Jos työntekijä työsuhteensa päättyessä otti asiakirjoja (alkuperäisinä tai jäljennöksinä) luvatta mukaansa, tätä pidettiin SopMenL 4.1 §:n nojalla liikesalaisuuden oikeudettomana hankkimisena ja teko merkitsi myös törkeää anastusrikosta. Tästä toimii havainnollisena esimerkkinä ratkaisu KKO 1984 II 177.

Sama ajatusmalli – asiakirjan katsominen arvokkaaksi sen ”kantaman” liikesalaisuuden takia – ilmeni vielä yrityssalaisuusrikossäännöksiä koskeneesta alkuperäisestä hallituksen esityksestä 66/1988 vp. Lähestymistapa kuitenkin vaihtui eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä 6/1990 vp. Anastusrikossäännösten soveltamisessa tuli jatkossa erottaa toisistaan irtain omaisuus ja paperiasiakirjasta tai muusta tallennusalustasta ilmenevä liikesalaisuus.

Oikeustila oli pitkään tulkinnanvarainen mutta selkiytyi korkeimmassa oikeudessa

Kun yrityssalaisuusrikossäännökset olivat tulleet 1990-luvun alussa voimaan, jäi tulkinnanvaraiseksi, miten rikoslain 30:4:n mukaisen yritysvakoilun oikeudettomuutta koskeva edellytys pitäisi ymmärtää. Katsoin itse – osana ensimmäistä akateemista debattiani Defensor Legis -lehdessä vuonna 2001 –, että tulkinnan pitäisi olla sama kuin aikaisemmin SopMenL 4.1 §:n osalta. Pekka Viljanen oli eri mieltä.

Edustamani kanta nosti päätään vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kahdessa Vaasan hovioikeuden tuomiossa. Ne molemmat kuitenkin muuttuivat korkeimmassa oikeudessa. Ratkaisuilla KKO 2013:20 ja KKO 2015:42 linjattiin, että jos työntekijällä on ollut työssään lupa tuntea liikesalaisuudet ja käsitellä niitä koskevia tallenteita, työntekijä ei voi aineistojen mukaan kopioimisella syyllistyä yritysvakoiluun.

Ratkaisu KKO 2013:20 viitoitti tulevaa oikeuskäytäntöä lisäksi siinä, kun korkein oikeus katsoi, että vaikka työntekijä ei aineistot mukaan kopioidessaan syyllisty yritysvakoiluun, teko voi merkitä yrityssalaisuuden rikkomisen yritystä. Olin itse lähtenyt siitä, että tässä voisi olla kysymys vain (rankaisemattomasta) valmistelusta. Myös Pekka Viljanen on kritisoinut korkeimman oikeuden linjausta liian pitkälle menevänä.

Liikesalaisuuslain valmistelussa ei löytynyt valmiutta puuttua lainsäädännön epäyhtenäisyyteen

Kun liikesalaisuuslakia (595/2018) valmisteltiin liikesalaisuusdirektiivin (2016/943 EU) pohjalta, työryhmässä olivat edustettuna myös työmarkkinaosapuolet. Tilannetta puhtaasti ulkopuolelta tarkasteltuna olisi vaikuttanut perustellulta, että lainsäädäntö olisi viimein saatettu sisäisesti yhtenäiseksi: joko työsuhteen jälkeinen kahden vuoden lisäsuoja olisi tullut myös liikesalaisuuslakiin ja työsopimuslakiin tai se olisi poistettu rikoslaista.

Lainsäädäntö jätettiin kuitenkin yhtä epäyhtenäiseksi kuin ennenkin. Jos työntekijä tuomitaan työsuhteen jälkeisestä yrityssalaisuuden rikkomisesta, hänen on edelleen tyytyminen lohdutuksena siihen, että teko oli vain yhden lain vastainen. Tosin työntekijäjärjestöjen edunvalvonnan puolustukseksi voidaan sanoa, että oli ehkä tarkoituksenmukaista keskittyä puolustamaan työsopimuslain ja liikesalaisuuslain aikarajauksia ajatuksin, että rikoslain säännökseen voidaan palata myöhemmin.

Sääntelyn kohteiden eli työpaikkaa vaihtavien työntekijöiden kannalta lainsäädännön informatiivisuudessa on kuitenkin runsaasti toivomisen varaa – kansalaisen kuluttajansuoja on tässä suhteessa itse asiassa luvattoman huono. Ei riitä, että työntekijä, erillisen salassapitosopimuksen puuttuessa, tarkistaa velvollisuutensa työsopimuslaista ja liikesalaisuuslaista. Hänen on osattava löytää myös rikoslain pykälä.

Liikesalaisuuksien suojan vahva rikosoikeudellinen painotus ei olisi ainoa vaihtoehto

Kun yrityssalaisuuden rikkominen vuonna 2003 säädettiin rangaistavaksi vielä kahdeksi vuodeksi palvelussuhteen jälkeen, taustatukea saatiin tuolloisista Tanskan ja Norjan laeista. Myös Ruotsin tältä osin jokseenkin päinvastainen lainsäädäntö pantiin merkille, mutta kovinkaan analyyttisesti ei pohdittu sitä, miten perusteltua on puuttua työoikeudellisiin oikeussuhteisiin korostetun vahvasti juuri rikosoikeuden keinoin.

Myös oma lähestymistapani oli tuolloin leimallisesti rikosoikeudellinen. Kuten rikosoikeudessa usein muutenkin, harvemmin kirjoittajan tavoitteena on dekriminalisointi. On houkuttelevampaa etsiä sään¬te¬lys¬tä aukkoja ja suositella niiden tilkitsemistä kuin ehdottaa suojan kaventamista.  Lisäksi, kun rikosoikeus hallitsee keskustelua ja työoikeudellinen tutkimus liikesalaisuuksien suojasta on jäänyt tyystin puuttumaan, näkökulma voi jäädä kapeaksi.

Liikesalaisuusdirektiivin säätämisen luoma uusi tilanne olisi antanut mahdollisuuden kokonaisvaltaisemmin pohtia, mikä Suomen oikeusjärjestyksen kokonaisuudessa itse asiassa on se tekijä, joka puoltaa vahvaa rikosoikeuden interventiota. Jos Euroopan laajuisesti on 20 liikesalaisuuksien suojaa koskevaa oikeudenkäyntiä, vain yksi niistä on rikosoikeudenkäynti. Suomessa liikesalaisuusjutut ovat lähes järjestään rikosprosesseja.

Palataan vielä Saksaan, josta VilpKilpL:n säännökset aikanaan omaksuttiin. Saksassa oli vuoteen 2019 saakka voimassa sääntely, joka oli ensisijaisesti rikosoikeudellista, ja liikesalaisuuksien siviilioikeudellinen suoja johdettiin siitä. Saksan uuteen liikesalaisuuslakiin tuli kuitenkin päinvastainen systematiikka: sääntely on perusrakenteeltaan siviilioikeudellista, ja sitä täydentävät rikossäännökset. Rangaistavuuden kokonaisalaan ei silti tehty juuri muutoksia.

Liikesalaisuusjuttujen ohjautumiseen joko riita-asioiksi tai rikosprosessiin vaikuttaa lainsäädännön yleisen rakenteen ohella se, millä tavoin liikesalaisuuden haltijalla on parhaat mahdollisuudet saada loukkauksesta näyttöä. Todistelun turvaamisesta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa annettu laki (344/2000) antaa liikesalaisuuden haltijalle vain vajavaiset työkalut; esitutkinnassa käytettävät pakkokeinot sen sijaan toimivat huomattavasti tehokkaammin.

Jos Suomessa otettaisiin tavoitteeksi liikesalaisuusjuttujen ohjaaminen aikaisempaa enemmän riita-asioina käsiteltäväksi, tämä ei ratkeaisi systemaattisilla rakenteilla tai pykälien määrällä. Kysymys siitä, miten liikesalaisuuden haltija voi hankkia näyttöä, on vähintään yhtä tärkeä. Toinen ja nimenomaan oikeuspoliittinen näkökulma on se, tulisiko rikossäännöksissä itse asiassa keskittyä vain kaikkein moitittavimpiin tekoihin ja jättää vähempimerkityksiset tapaukset suosiolla muulla tavoin riideltäviksi.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa liikesalaisuusjutut ratkaistaan lähes aina yksityisoikeudellisten kanteiden perusteella. Myös rikosoikeudellista sääntelyä on annettu liittovaltiotasoisesti erityisesti yritysvakoilutapauksia varten. Muutoin sekä osavaltioiden että liittovaltion tuomioistuimet ovat usein haluttomia ratkaisemaan sellaisia rikossyytteitä, joista ilmenevä erimielisyys on ratkaistavissa myös yksityisoikeudellisesti.

Vaikka Yhdysvaltain oikeus ei ole Suomen oikeusjärjestyksen kannalta suora vertailukohta, yhdysvaltalainen liikesalaisuusoikeus on vaikuttanut tosiasiallisesti huomattavan paljon siihen, minkä sisältöisenä liikesalaisuusdirektiivi annettiin. Tätä kautta yhdysvaltalainen liikesalaisuusoikeus ulottaa vaikutustaan eurooppalaisen sääntelyn rakenteisiin ja lähestymistapoihin, Suomen liikesalaisuuslaki mukaan luettuna.

En sano, että Suomessa siviili- ja rikosoikeudellisen sääntelyn keskinäinen painopiste pitäisi saattaa samaksi kuin pääosin muualla Euroopassa. Enemmänkin viestini on, että olisi suotavaa, jos erityisesti työoikeuden piirissä otettaisiin liikesalaisuuksien suojaa koskevat kysymykset lähempään tarkasteluun. Kuten kilpailukieltosopimuksia koskevalla sääntelyllä, myös liikesalaisuuksien suojan sääntelyllä on vaikutusta työmarkkinoiden toimintaan yleisestikin.

Liikesalaisuuksien suojaa työpaikanvaihdostilanteissa tulisi tarkastella elinkeinopoliittisesti laaja-alaisemmin. Liikesalaisuuksien korostetun vahva rikosoikeudellinen suoja ei ole aina elinkeinoelämänkään etu. Kukin yritys haluaa suojella tiukasti sen itsensä hallussa olevaa osaamista, mutta samalla se haluaa rekrytoida palvelukseensa työntekijöitä kilpailijoilta ja saada uusien työntekijöidensä ammatillisen osaamisen täysimääräisesti käyttöönsä.

Klaus Nyblin
Nyblin Asianajotoimisto

Vierashuonekirjoitukset eivät ole Edilex-toimituksen kannanottoja asioihin.

---

Kirjoita Edilexiin

• Mikäli Sinulla on ajankohtainen juridinen aihe josta haluaisit kirjoittaa artikkelin tai oikeustapauskommentin Lakikirjastoon tai vaikkapa lyhyen kolumnin Vierashuoneeseen, ota yhteyttä Edilex-toimitukseen.
  Lue lisää